Taas mennään

Ja taas on pakattu matkalaukku eteisessä, tällä kertaa lähdössä kahdeksi viikoksi Suomeen. Juurihan tässä edelliset purettiin... Kyllä on ehtinyt tapahtua paljon kuukaudessa, ja ihmeesti on opittu maan tavoille, ainakin alustavasti. Tero on tehnyt ihan tolkuttomasti töitä ja me muut olemme vaatimattoman parhaamme mukaan pystyttäneet elämää täällä lähiössä. Teemu ja Sonja ovat olleet valtavan reippaita vauvan vahteja, mutta tehtävän haastavuus on noussut päivittäin kun Silja harjoittelee seisomaan nousemista ja pikakonttausta. Ja nyt Teemu on ollut jo kolme päivää sitkeässä kuumeessa, joka sentään lopulta tuntuu helpottavan. Huomenna käydään vielä varmuuden vuoksi lääkärissä ennen lähtöä. Nyt on kyllä loma kaikille tarpeen. On sentään rentouduttukin, kuten tuosta alta näkyy. Mutta opitaanko pankkikriisistä mitään jos siitä kertovaan kirjallisuuten paneudutaan aivan noin rennosti...?

Lunta heinäkuussa

Tunnelma muuttui lopullisen riemukkaaksi kun mummi ja vaari tulivat juhlimaan Teemun 9-vuotissynttäreitä. Katselimme kaupunkia (ökyjä ostoskatuja, tunnelmallista vanhaa kaupunkia ja kaunista järven rantaa) ja lähiseutuja (vuoria, metsiä ja lisää järven rantaa) ja totesimme että kyllä täällä on todella kaunista. Ja ennen kaikkea siistiä! Varsinaisena juhlapäivänä teimme retken tuttuun Engelbergiin ja Titlis-vuoren huipulle (me ja tuhannet muut turistit, on se kumma kun ei täällä saa rauhassa oman maan asukkaat nauttia maisemista), ja tämän historiallisen kerran päivänsankari sai tallustella lumessa syntymäpäivänään. Totta puhuen matkasimme puoli päivää vuorelle, voimme kaikki enemmän tai vähemmän pahoin yli kolmen kilometrin korkeudessa, söimme lounasta ja matkasimme takaisin. Tuntui aika hyvältä olla taas kotona, suhteellisen lähellä merenpintaa (Zürich taitaa olla suunnilleen 400 metrin korkeudella), ja lusikan etäisyydellä mansikkakakusta.

Paljon työtä, vähän huviakin

Ja sitten alkoi se paljon puhuttu härdelli. Ekana aamuna uudessa kodissa heräsin tukevaan kuumeeseen, taisi olla alunperin rintatulehdusta mutta siitä pöpöt siirtyivät kurkkuun ja lopulta olin päästä varpaisiin ihottumassa. Lääkäri veikkasi allergista reaktiota, muuttokonsultti hellettä ja yleistä muuttoväsymystä. Nelisen päivää hortoilin puolitolkkuisena kaupoissa, pankeissa ja kunnantalolla, peruutin vuokra-auton päin pylvästä parkkihallissa, mutta löysin sentään maauimalaan. Ja kun muuttokuorma Lontoosta saapui jumitettuaan tullissa Genevessä yhden ylimääräisen päivän, meillä oli vihdoin ruokapöytä (mutta ei tuoleja), kymmeniä laatikoita kirjoja (mutta ei kirjahyllyjä), ja muitakin vaatteita kuin yhdet hikiset farkut ja kaksi t-paitaa (mutta ei vaatekaappeja) ja astioiden purkamista laatikoista oli turha edes harkita. Tuosta keittiöstä muuten puhutaan vielä. Nyt riittäköön tiedoksi että siellä on kaksi yläkaappia joihin mahtuu joko muutama astia tai vähän ruokaa.

Ja mitäs muuta, Teemukin pääsi lääkäriin allergisen reaktion takia (tokeni kahdessa päivässä silmätipoilla), ruohonleikkuri levisi ekalla käyttökerralla (ruohonleikkuu ei täällä ole mikään leikin asia, sveitsiläiset ovat tarkkoja pihan hoidosta), ja Ikean kuljetusmies hajotti uuden astiakaapin lasihyllyt ja jätti ne sirpaleina keittiön lattialle. Hieno juttu varsinkin kun Silja on tässä ohella oppinut konttaamaan joutuisasti.

Mutta nyt kitinät sikseen. Pahempaakin on varmaan ihmisille joskus tapahtunut. Talo on tilava, piha on ihana ja saimme pykättyä sinne pienen uima-altaankin. Dübendorfin maauimala vesiliukumäkineen on aivan uskomaton. Naapurit ovat mukavia ja auttavaisia ja sveitsinsuomalaiset tavattoman ystävällisiä ja vieraanvaraisia.

Sveitsiläisissä riittää vielä ihmeteltävää pitkään, mutta olemme jo huomanneet että on tärkeää (joskin ehkä ohimenevän rasittavaa) että on paljon töitä. No, meillä on vielä näiden muuttolaatikoiden, pihan ja Ikean kaappien kanssa paljon työtä, mutta pahin alkaa (toivottavasti) olla ohi.

Menolippu

Muutimme Lontoosta tänne Zürichiin jo kolme viikkoa sitten, ja vaikka nettiyhteys kyllä toimi heti ja tietokonekin saatiin muuttolaatikosta esiin viikon sisään, yleinen härdellin määrä ei ole sallinut yhteyksiä ulkomaailmaan. Mutta parempi myöhään kuin liian aikaisin, olen kuullut sanottavan (paitsi että tuo ei tietenkään päde Sveitsissä, jossa ei koskaan ole väärin olla etuajassa).

Viimeisenä koulupäivänä muuttomiehet lastasivat maallisen omaisuutemme, auto mukaanlukien, isoon muuttorekkaan. Koululta lähtö veti haikeaksi, ja illalla sanoimme vielä haikeanriehakkaat jäähyväiset ystäville. Kun seuraavana päivänä oli hoideltu käytännön asioita (vahvasti pieleen) ja katseltu viimeiset nähtävyydet, otimme lauantai-aamuna aikaisin taksin St Pancrasin ulkomaan terminaaliin. Tuntui tavattoman romanttiselta astua junaan pelkkä menolippu taskussa, jopa tällä porukalla. Aamupalaa syödessä Lontoon tutut maisemat lipuivat ohi, ja pian loppui koko Englanti. Kanaalitunneli hujahti ohi, ja sitten oltiinkin jo manner-Euroopassa. Pariisissa nautittiin erinomaiset patongit ja loppupäivä ihmeteltiin yhä kumpuilevammiksi ja alppityylisemmiksi käyviä maisemia. Juna pysähtyi Strasbourgissa, Mulhousessa, Baselissa ja viimein Zürichissä - ja niin olimme keskellä Eurooppaa ja uudessa kotikaupungissa.