Ensilumi

...ei vaivautunut vieläkään tänne Zürichiin, mutta mepä menimme Davosiin sitä vastaan. Jakobshornin rinteistä muutama on jo auki huipulta (2590m) väliasemalle saakka, ja sillä aikaa kun Silja ja minä päivystimme rinneravintolassa, Tero ja isot muksut avasivat laskettelukauden. Aika nopeasti kyllä selvisi että Sonjan kanssa ei ihan vielä kannata lähteä vieraaseen rinteeseen - vaikka rinteen piti olla helppo siinä olikin jyrkkä kohta, ja Sonjaa pelotti. Tero retuutti Sonjan kainalossaan pahimman yli, ja lopun Sonja laski reippaasti itse, mutta toista kertaa samaan mäkeen tyttö ei suostunut. Pojat laskivat vielä niin kauan kuin hisseillä pääsi.

Kun on tottunut härmähiihtoon pimeässä ja kylmässä, tai joutunut käyttämään tolkuttomat määrät aikaa ja rahaa hiihtoreissuihin, äimistyttää että näinkin tosiaan voi tehdä: illalla tarkistettiin netistä lumitilanne ja avoimet rinteet ja valittiin lupaavin lähikohde. Aamulla heräiltiin kun jaksettiin ja lastattiin kamat ja muksut autoon. Yhdeksältä oltiin liikkeellä ja ennen yhtätoista Davosissa hissiaseman parkkipaikalla. Aurinko paistoi (huom! marraskuussa) ja hiihto maistui neljään saakka, ja sitten taas revohka autoon ja suunta kotiin, jossa oltiin hyvissä ajoin iltapalalla. Ja kun kausi etenee ja lähimmät keskukset aukeavat niin matkojen osuus päivästä vain lyhenee. Nyt saa talvi tulla, ja paljon lunta ja pakkasta!

Reini putoaa

Oli taas tyypillisen sumuinen marraskuinen lauantain, kun lähdimme tutkimaan Reinin putouksia (Rheinfall täkäläisittäin). Ja vakuuttavat ne olivatkin, tosin aluksi niitä oli sumun takia lähes mahdotonta saada kuvaan. Vesi oli aivan kirkasta ja kuhisi kaloja. Kiipesimme putousten yläpuoliselle linnalle vain todetaksemme että se on remontissa pääsiäiseen saakka, mutta mystisen usvaiset näkymät olivat niin mahtavat että ei ihmeemmin harmittanut - tulemme kyllä keväällä jatkamaan tutkimuksia. Kun olimme palanneet lähtöpisteeseen ja tankanneet tukevan epäterveelliseen lounaan, aurinko puhkaisi sumupilvet ja putoukset näkyivät koko komeudessaan. Mutta nyt näkyi ympäristökin, eikä tunnelma ollut enää yhtään niin salaperäinen. Jatkoimme vielä Stein am Rheiniin joka on kuulemma Sveitsin kaunein kylä ja sijaitsee siinä missä Rein alkaa jokena Bodenseen jatkeena olevasta pienemmästä järvestä. Saattavat olla oikeassakin, meille tuli Tallinna mieleen. Siellä tankattiin jäätelöt, ja sitten kipaistiin puolessa tunnissa kotiin, upeita lumisia vuoristomaisemia ihaillen - ihanan keskieurooppalaista.

Tästä alkaa talviurheilukausi

Teemun tennistreenit ovat siirtynyt sisähalliin, samoin uiminen. Ulkolajeissa suksille ei olla vielä päästy, mutta luistimille kyllä. Kesäisten maauimaloiden talvivastine on näköjään tekojäärata, joita täältä löytyy joka kylästä. Kaikista saa vuokrata luistimia, joten emme ole vielä ostaneet omia. Muksuilla oli luistelutaito aluksi Lontoon vähälumisten ja -jäisten talvien jäljiltä rappiolla, mutta näyttää palaavan nopeasti. Kaukalon reunalla Siljan kanssa notkuminenkaan ei harmita kun Glühwein-tarjoilu pelaa. On kyllä varsin erikoinen kokemus luistella plussakeleillä - lehtiäkin on vielä puissa - ja ilman että välttämättä jäätyy ihan tönköksi. Suomessa on tottunut pääsemään luistimille vasta kun tosiaan on talvi ja kylmä. Täällä on keinojää ja luistinvuokraamo jopa lähimmässä ostoskeskuksessa, ihan koulun vieressä. Ihan miellyttävää istua iltapäivää kahvilan pöydässä ja seurata kun kaukalossa rytisee.

Kotiseutumatkailua

Uutisia myös turistirintamalta: käytiin kotiseutumatkalla ulkomailla, Liechtensteinissa. Minivaltio osoittautui ehkä muuten vähän turhaksi paikaksi (vähän kuin Karhula jossa on vuoristomaisemat ja keskiaikainen linna jonne ei pääse käymään), mutta kun kerran puolessatoista tunnissa pääsee ihan tuntemattomaan maahan niin täytyyhän sitä mennä. Ruoka oli ainakin ruhtinaskunnassa ruhtinaallisen hyvää. Ja jos minulla olisi mitään muuta kuvaa Vaduzin linnasta niin laittaisin sen tähän, mutta kun ei ole - joten tässä näkyy myös hyvin syöneen rouvan omahyväinen virnistys. Itävalta oli idyllisempi ja Bregenzin kaupungin yläpuolisilta huipuilta näkyi myös Saksa Bodenseen yli.

Kotipuolessa kiipesimme Dübendorfin sumuja pakoon Zürichin korkeimmalle huipulle Uetlibergille josta oli upeat näkymät yli koko kaupungin ja Zürichseen, aina kauas Alpeille. Nyt kun syksy on todenteolla ehtinyt tännekin ja sade ripsii ikkunaan, on mukava ajatella että kilometrin korkeudessa vuorenrinteillä tulee lunta.

Teho(tuho?)taapero juhlii

Ja taas on juhlittu enemmän kuin on ehditty raportoimaan. Silja vietti yksivuotissynttäreitään verrattain rauhallisesti perheen kesken, viitisen päivää nuorempi kaveri Severin tuli kylään viikonloppuna. Kyllä äimistyttää ajatella että Siljan syntymästä on jo tosiaan vuosi, mutta toisaalta tähän vuoteen on mahtunut harvinaisen paljon. Ja kun Siljan päivittäisiä touhuja sivusta seuraa niin ei tosiaan tule mikään pikkuvauva mieleen. Synttärilahja-auton nappeja painellaan 'ööt-ööt' ja sitten taas mennään, lahjatossut löytyvät milloin kylvystä milloin roskiksesta ja mamman kutomat ihanat lapaset on kohta järsitty puhki uusilla hampailla nro 7 ja 8. Päivänsankari ei niinkään välittänyt kakusta (paitsi koristeluvaiheessa kermasta), mutta Sprünglin konditorian Luxemburgerlit, täytetyt marenkiherkut, maistuivat kuin alkuasukkaalle. Yksivuotistarkastuksessa merkittiin ylös neidin strategiset mitat: tasan 10kg ja 75cm. Kun tuli rokotusten aika, lääkäri ja hoitaja ottivat kumpikin ruiskun käteen, "eins-zwei-drei", ja niin tuli osuma kumpaankin kinkkuun ennen kuin Silja ehti pärähtääkään. Sveitsiläistä tehokkuutta parhaimmillaan.
Koululla pidettiin riehakkaat Halloween-juhlat. Sonja oli söpö noita, Teemusta en oikein tiedä mikä mutta sopivan karmivalta näytti. Lopuksi lapset saivat kiertää parkkipaikalla autolta toiselle ja kerjätä karkkia. Ja kyllä sitä tulikin - meillä on vielä kaksi ämpärillistä jäljellä. Myöhään illalla, kun lapset jo nukkuivat, kynttilät oli sammutetu kurpitsalyhdyistä ja täysikuu mollotti taivaalla, soi ovikello. Siellä oli ihmissusi.