Ohi on... talviurheilu

Haikeana täytyy todeta tosiasiat, tämä talviurheilukausi taisi sitten olla tässä. Loppuhuipennus oli sitäkin hienompi: viikonloppu Teemun kanssa kahdestaan vuori'mökissä' Engelbergin yläpuolella. Illalla oli valtavan tunnelmallista jäädä ylös vuorelle nauttimaan tuhdista sapuskasta ja kodikkaasta huoneesta kun muut hiihtäjät katosivat laaksoon, ja aamulla pääsimme jo ennen hissien aukeamista koskemattomiin rinteisiin - tuo maisemakuva on näkymä huoneen ikkunasta. Teemu esittelee tässä majapaikkaamme Berghaus Jochpassia, sekä päivän ärhäkintä rinnettä Titlisin huipulta.

Sonjan luistelukausi päättyi seuran upeaan näytökseen (omat kuvausyritykset menivät taas kerran läskiksi isossa pimeässä jäähallissa, mutta odottelemme videotallennetta seuralta) ja 2-sternli-merkin suoritukseen. Ensi talvena voi olla vaikea panna paremmaksi.

Kylmä - viileä - lämmin - älyttömän kuuma!

Hiihtolomalle osui monenlaisia lumiolosuhteita. Alkuviilentelyt kotimaassa huitaistiin lähes kolmenkymmenen asteen pakkasista huolimatta reippaassa rytmissä: teimme asuntokaupat tulevasta Helsingin kodistamme, lapset kävivät koulun pääsykokeissa ja vanhan työpaikankin tunnelmia tunnusteltiin. Papan ja

mamman avulla sirkuksesta selvittiin ja pihan kinoksiin jätettiin muistoksi komea lumitunneli.

Paatin keula on siis nyt käännetty Suomen suuntaan. Varsinainen muutto tapahtuu kesällä ja onkin hiukan eri kokoinen haaksirikko.

Touhuviikon jälkeen oli paikallaan pieni lepo Jungfraun hiihtoalueella Wengenin leppoisassa ja lapsiytävällisessä autottomassa kylässä - tällä kertaa tukijoukkoina mummi ja vaari. Lunta oli välillä ilmassa enemmän kuin maassa ja kylmä viima puhalsi Eigerin (=örkki) rinteiltä, mutta saimme myös upeita aurinkopäiviä ja varsinkin Sonja hien pintaan lumilautailua kokeillessaan. Silja hiihtää omasta mielestään että 'viuuh', Teemu alkaa oikeasti karata jo isiltäkin, ainakin hoitamattomilla rinteillä. Kävimme myös ylhäällä jäätiköllä voimassa pahoin. Vaikka näkymät olivat uskomattoman upeat, kävi mielessä että jokohan voisi suosiolla uskoa että yli 3000 metriin ei yksinkertaisesti kannata mennä?